Oi kuusipuu

Meillä kotikotona on jo reilun kymmenen vuoden ajan kasvanut kuusipuu eräässä ojanreunassa lähellä punaseinäisen varaston seinää (Anteeksi A. Kivi, eihän tämä mitenkään kuulosta samalta kuin "Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää..."). Se on kuin huomaamatta kasvanut isoksi ja alkanut tavoitella taivaita, samalla sen oksat ovat levinneet niin, että varaston seinien maali  ja nyt viimeisimpinä vuosina kattokin ovat alkaneet saada siipeensä, puhumattakaan siitä, että räystäskourut ovat täyttyneet neulasista. Niinpä sen vuoksi tämän kuusipuun ensimmäiset kohtalon hetket koittivat viikonloppuna, kun rouva Jälkikirjoitus puolittaisen luvan saatuaan lähestyi sitä isoilla papukaijaleukaisilla puutarhasaksilla varustautuneena. Ensimmäiset oksat katkeilivat rivakasti ennen kuin kukaan ennätti kuusen puolesta puhumaan ja sitä ahnailta saksilta ja murjomisenhimoiselta rouva Jälkikirjoitukselta pelastamaan. Pian se alkoikin olla myöhäistä, sillä ojennettuani vähäisen varteni ja kurotettuani sakset korkeuksiin ylsin liki kolmen metrin korkeuteen pudottelemaan oksia. Herra Kirjoitus jatkoi siitä, mihin minä en yltänyt ulottaen tuhot pidemmän vartensa ja paremman ulottuvuutensa vuoksi aina neljään metriin asti. (Tähän kohtaan välihuomautuksena kolme eläköön huutoa pitkävartisille fiskarseille, joilla saa helposti lähes metrin lisää ulottuvuutta).

Kuusella oli tosiaan ollut varsin hyvät oltavat siinä ojanvarressa, koska sen alaoksat olivat jo yli kolmen metrin mittaiset - en käyttänyt mittanauhaa, mutta vertailin itseeni niitä kottikärryille lastatessani ja tunsin itseni jälleen kerran kovin, kovin alamittaiseksi. Koska kerran kyseessä on "elämäntapaintiaanien reservaatti", eivät kuusen oksat päätyneet mihinkään hukkaan, vaan ne tietenkin hyötykäytettiin mahdollisimman tarkkaan. Kauneimmat pienet oksat valitsin (on väärin sanoa valitsin, sillä leikkelin oksien kärjistä haluamani kokoisia pätkiä pienemmillä papukaijasaksilla, valitseminen tapahtui tietenkin ennen tätä, sillä ihan mikä tahansa ei haudalle kelpaa) hautahavuiksi, sillä onhan jälleen se aika vuodesta, jolloin kesän kukkaset raivataan haudoilta pois ja korvataan havuilla ja talvikukilla tai pelkillä havuilla, niin kuin me tänä vuonna päätimme tehdä. Vanhoja ajatuksia aiheesta löytyy täältä, KLIK. Uusina ajatuksina voidaan todeta, että mitä enemmän muut raahaavat haudoille kaikkea "krääsää" kuten muovikukkia, epämäärisiä kransseja, kirkuvan värisiksi värjättyjä kanervia ja callunoita, sitä yksinkertaisemmaksi ja minimalistisemmaksi minun makuni tulee. Yksinkertainen on kaunista, kuten aidot havut ja kauniisti taottu kynttilälyhty, ei haudalle muuta tarvita. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa vaikka tiiliskiven, mutta riittäköön tämä tällä kertaa.

Kun haudoille vietäviä havuja oli kertynyt riittävän iso sylillinen eli sen verran, että niistä riittäisi naapurillekin muutama tai vähintään yhden ylimääräisen haudan katteeksi, käytettiin loput kompostin talvikattamiseen. Siihen nuo massiiviset oksat sopivat paremmin kuin hyvin. Asettelu tosin oli taiteenlaji sinänsä, mutta eipä onneksi ollut "Hauskojen kotivideoiden" kuvaajaa paikalla, kun oksa vei Rouva Jälkikirjoitusta eikä Rouva Jälkikirjoitus oksaa.

Mitä tapahtui sitten itse kuuselle? Se jäi edelleen pystyyn. Siihenkin on syynsä. Se nimittäin kaadetaan vasta marraskuun puolessa välissä tai lopussa, sillä sen latva saa palvella tänä vuonna pihajoulukuusenamme, eikä sitä kannata kaataa kuivumaan ennen kuin joulukuuselle on tarvetta - siis lähempänä joulua. Loputkin tästä oi kuusipuusta päätyvät totta kai hyötykäyttöön, sillä ne saavat tuottaa meille lämpöä jonain kylmänä päivänä, mutta ei vielä tänä talvena vaan vasta ensi talvena, kun ovat ehtineet kuivahtaa kunnolla.