tiistai 10. kesäkuuta 2014

Kateus

Meitä suomalaisiahan pidetään peruskateellisina, ja me kuulemma saamme aikaan kateutta mistä vain, sillä se on meissä kuin sisäänrakennettuna. Minäkin olen kateellinen, sen olen heti valmis myöntämään. Kateuden aiheita voi olla monia, joku kadehtii toisen upeaa uutta autoa tai isoa taloa, toinen jonkun upeaa kroppaa ja mahtavia hiuksia. Olen ilmeisesti pahasti keski-ikäistymässä, sillä olen huomannut materiaalisen kateuteni vähenevän, mitä vanhemmaksi olen tullut. Sen tilalle on sitten tullut jotain muuta. Tälläkin hetkellä on kaksi asiaa, joista myönnän olevani äärettömän kateellinen ja joista toinen selkeästi osoittaa minun tulleen vanhaksi.

Ensimmäiseksi olen toisille ihmisille kateellinen vapaa-ajasta. Kun itsellä on kolme työnantajaa (yksi täyspäiväinen ja pari osa-aikaista) ja niiden lisäksi vielä pikkuisen "muuta bisettiä", jää vapaa-aika kovin vähiin. Eikä tarvitse osoittaa sormella, itse olen itseni tuohon tilanteeseen järjestänyt, joten ketään muuta asiasta ei voi syyttää. Ei se silti kuitenkaan estä minua haaveilemasta enemmästä vapaa-ajasta ja olemasta pikkuisen kateellinen muille, jotka ovat asiansa fiksummin osanneet järjestää. Tiettyjen asioiden suhteen minulla ei tosin ole ollut vaihtoehtoa, se "muuta bisnettiä" osasto maalaistaloineen ja metsätiloineen kun on päätynyt osakseni syntymässä, joten siihen en ole itse voinut vaikuttaa, vaikka olisin halunnutkin. Useammin kuin kerran olen lyönyt päätäni halkopinon päätyyn tai traktorinrattiin ja manannut osaani, miten paljon helpommalla olisin päässyt toisissa oloissa ja miten paljon enemmän vapaa-aikaa ja mahdollisuuksia joku muu syntymäympäristö olisi tarjonnut. Ja sitten taas vastaavasti kauniina kevät päivinä, ihanina kesäaamuina linnunlaulua kuunnellessani ja vehreyttä ihastellessani tai syksyn kuulautta hengitellessäni ja puimurien laulua kuunnellessani, en mistään hinnasta vaihtaisi sitä pois.

Toinen kateuden aihe, josta selkeästi huomaa, että olen keski-ikäistynyt, on nuoruus. Kyllä vain, olisin niin kovin mielelläni jälleen parikymppinen, vaikka en koskaan täytäkään enempää kuin kaksikymmentäviisi. Ehkä tämä liittyy myös siihen, että olen viime aikoina käynyt läpi ja miettinyt silloin joskus tekemiäni ratkaisuja - enkä valitettavasti allekirjoita sitä, etten päivääkään vaihtaisi pois. Kyllä minä vaihtaisin, jos mahdollista olisi.

Esimerkiksi opiskeluaikaiset asumikuvioni järjestäisin varmasti toisin, jos valita saisin. Vaikka minulla oli ilmainen asunto ja ruoka, olisin tällä järjellä siltikin sitä mieltä, että olisi kannattanut pistää viimeisetkin lanttinsa likoon ja muuttaa omilleen sen verran tuskastuttavaa ja stressaavaa tuo toisten nurkissa asuminen oli. Ilmaisuuden vastineena olivat sitten sellaiset rajoitteet, etten halua niitä enää koskaan muistella. Ja tokihan stressillä on seurauksensa: lohtushoppailua ja lohtusyömistä. Ilman tuota aikaa tuskin omistaisin useampaa kymmentä kynsilakkaa, viittäkymmentä rajauskynää ja määrätöntä määrää ylipainoa, shoppailu ja syöminen kun olivat silloiset keinoni purkaa pahaa oloani.  En vain tajunnut sitä silloin, enkä ihan heti jälkeenkään. Tähän tarvittiin aika monta vuotta ja ajatusta väliin, ennen kuin tosiaan kykenin sisäistämään tuon ja vasta nyt olen karistamassa kyseistä taakkaa hartioiltani.

Tiedostan toki sen, että erilaiset valinnat tuolloin olisivat varmaankin muuttaneet vastaavasti jotain muuta, enkä ehkä olisi saanut niitä asioita, jotka minulle ovat tänä päivänä todella tärkeitä. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosi asiaa, että olen kateellinen nykynuorille, joilla on edessään aivan toisenlaiset mahdollisuudet kuin minulla silloin.

Jotenkin minusta alkaa pahasti tuntua siltä, että viidenkympin kriisissäni sitten joskus kaukana hamassa tulevaisuudessa, ryhdyn kapinalliseksi ja repäisen itseni irti kaikesta tästä. Otan vuoden sapattivapaan ja tarraan kaikkiin niihin nuoruuteni "kadotettuihin" mahdollisuuksiin ja arvattavasti herätän hämmennystä, kauhua ja kulmakarvojen kohottelua käyttäytymällä kuin pahin teini-ikäinen.

Ei kommentteja: