Valinnanvapauden rajoittaminen

Minun on vielä kertaalleen pakko palata tuohon jemmari-teemaan, sillä tajusin sen liittyvän kiinteästi yhteen eroahdistukseni kanssa. Yksi suurista kotieroahdistuksen syistäni on selkeästi valinnanvapauden rajoittaminen. En voi ottaa mukaani kaikkia vaatteitani, kenkiäni, meikkejäni ja muita tavaroitani, minun on pakko valita mukaan vain tietty osa niistä, ja sehän tarkoittaa tietenkin sitä, ettei minulla ole tulevaisuudessa yhtä suurta valinnanvapautta. Vaikka en käyttäisikään kuin kolmea kenkäparia tai kahta huulipunaa kerrallaan tai siis vuorotellen ei yhtä aikaa, mutta minä tiedän sen, että jos haluan, minulla on mahdollisuus kaivaa varastoistani esiin viisikymmentä muuta kenkäparia tai samanverran eri sävyisiä huulipunia (määrät esimerkinomaisia, todelliset määrät valitettavasti paljon enemmän). Olipas tuo nyt kovin vaikeasti sanottu, yritetään uudelleen. Minulla on yleensä käytössä kolme paria kenkiä eri keleille, joista valitsen käyttöön ne, jotka kulloiseenkin keliin parhaiten passaavat. Huulipunissa minulla on yleensä arkikäytössä kaksi eri sävyä, joista valitsen ja niiden loppuessa otan käyttöön kaapistani korvaavan. Juhlat ja muut erikoistilanteet ovat sitten asia erikseen. Kengistä kaivan esiin korvaavan parin edellisten hajotessa. Käytän siis arkipäivässäni vain murto-osaa omistamistani kengistä tai huulipunista (ja aika moneen muuhunkin tavararyhmään pätee tämä sama), mutta tällöin minulla on se periaatteellinen vaihtoehto, että voin halutessani valita jotain muutakin.

Hupaisaa on se, että kun minulla on se mahdollisuus, tyydyn käyttämään tuota perusvalikoimaa, valitsen kenkäni niistä kolmesta parista tai laitan jompaa kumpaa arkihuulipunaani. Jos kuitenkin käy niin, että unohdan harvoin käytetyn juhlahuulipunani maalle, haluaisin tietenkin käyttää juuri sitä koko sen ajan, kun se ei ole saatavilla. Mikään vaate ei näytä miltään, kun juuri se täydellisesti sopiva huulipunasävy tai kengät puuttuvat. Käytännössä kukaan muu ei huomaa eroa kahden melkein samaa sävyä olevan huulipunan välillä, mutta kun minä itse huomaan... Ilmeisesti tämä on sitten sitä jemmarin tyyliä kiintyä tavaroihin.

Nyt yritän saada itseni ymmärtämään sitä, että ensinnäkin kyseessä on vain rajallinen aika, joka on todella pieni aika suhteessa kaikkeen muuhun. Toisekseen, koska en normaalissa arjessanikaan tarvitse kaikkea sitä tavaramäärää, joka minua ympäröi, en tarvitse sitä tänä lyhyenä poikkeusjaksonakaan. Lisäksi minulla on olemassa se villikortti, että jos joku asia todellakin puuttuu, loppuu tai muuta, minä pääsen tonkimaan jemmojani ja hakemaan ko. tavaran kotoani, tämän tiedon toivon vähentävän turhien tavaroiden kaipuuta.